Näin peruskoulun viimeistä luokkaa käydessä, on tullut vastaan kysymys siitä, mitä elämältään haluaa ja siihen on pakko alkaa löytää vastaustakin. Tokihan tässä vaiheessa voi lähteä mihin vaan ja sitten vaihtaa suunnitelmaa, mutta toisaalta taas jonkun asian turhaan kokeileminen ei kauheasti innosta ainakaan minua.

Mitä sinä elämältäsi haluat? Tai halusit? Ovatko unelmat käyneet toteen, vai unohditko ne ja kuljit helpointa, muiden osoittamaa tietä? Oletko sinä onnellinen?

Minä olen jo 9-vuotiaana ilmoittanut, että menen Ypäjälle hevosopistoon opiskelemaan - enkä tuolloin edes ymmärtänyt mitä siellä opiskelu tai opiskelu ylipäätään tarkoittaa. Hevoset ovat vetäneet puoleensa niin kauan kuin muistan, ja tallilla työskentely tuntunut juuri siltä omalta jutulta aina. Mutta koulun valinta tuntuu silti askarruttavan, kun kuulee asioita 'unelmien koulusta', mitä ei ehkä haluaisi kuulla ja joutuu sitten taas miettimään, että pystyykö menemään koulun läpi kunnialla, kumpi merkitsee enemmän, hyvät mahdollisuudet vai opiskelun mukavuus...

Mutta sen olen nyt päättänyt, että minä lähden hevosalalle, ihan oikeasti. Minä uskallan toteuttaa sen unelman ja elää elämäni niinkuin haluan. Oikeastaan taisin tehdä lopullisen päätöksen eilen. Juttelin pitkään illasta Teijan kanssa, paljolti kaikesta, mutta myös siitä mitä hevosalalla on tarjota. Minua kun vähän on pelottanut, että mitä jos en löydä mitään töitä tai saa sen vertaa palkkaa, että tulisin mitenkään toimeen. Sen keskustelun pohjalta sain kuitenkin uskoa siihen, että kyllä asiat järjestyvät ja hevosille elämänsä uhraaminen elättää kyllä kunhan tekee töitä sen eteen, rikastu siinä ei, mutta sillä nyt ei ole mitään väliä. Sain uskoa myös siihen, että se suurin unelma voisi oikeasti toteutua, minusta voisi joskus tulla ongelmahevosten auttaja. Se ei ehkä tapahdu nopeasti, mutta se on kuitenkin mahdollista, sitten joskus. Uskon nyt myös, että kyllä minusta on hevosalalle, minä pystyn siihen, koska se asia mitä siihen tarvitaan, on usko. Usko siihen, että pystyy ja pärjää, ja lisäksi rakkaus hevosiin niin vahvana, että syö mieluummin pelkkää näkkileipää kuin elää ilman hevosia. Ja tahto auttaa niitä hevosia, joita ei kohdella oikein, jotka tarvitsevat apua.

Mutta ylipäätään tein päätökseni, kun aloin miettiä aamutallia tehdessäni, että mitä minä elämältäni haluan. Olenko niinkuin äitini, onko onneni varallisuudessa, siinä, että voin käydä matkoilla ja ulkona syömässä? En minä ole sellainen. Minulle tärkeintä on, että olen onnellinen, eikä minun onneeni liity raha tai menestys. Minä olen onnellinen ollessani tallilla. Olin nuorempana lievästi sanottuna pohjamudissa välillä, oli pitkä jakso, jolloin mistään ei tullut yhtään mitään ja olin pahasti masentunut. Se aika jätti jälkensä, ja yksi asia on nykyään varmaa ja se on se, etten halua enää sellaista tuskaa takaisin. Mitä tahansa muuta, mutta ei sitä. Ja mistä se alkoikaan? Jaa-a, muistan itkeneeni koulukuraattorille tai millelie, että kaupunki on perseestä, että on ikävä maalle, että haluan vain hoitaa eläimiä ja olla kaukana kaikesta siitä, mitä kotona oli.

Minua ei nostanut siitä helvetistä mikään pilleri tai psykologi tai muu, ne tekivät minulla kaikesta vain hirveämpää. Minut nostivat ylös hevoset, mitä useammin aloin päästä tallille, sitä parempi minun oli olla. Vieläkin välillä mieli vetää maahan ja hetken kaikki on niin perseestä ettei mitään rajaa, mutta siihen auttaa yksikin lämmin hevosen turpa ja tallinhaju, turve nenässä ja paskaa vaatteissa.

Mutta niin, minä haluan olla onnellinen, enemmän kuin mitään muuta. Ja hevoset tuntuvat olevan tulevaisuus, koska ne ovat ainoa asia joka tekee minusta oikeasti onnellisen. Aamulla kun ahdistaa, että mitä perkelettä sitä laittaisi päällensä, näytän hirveältä, en halua, olen kauhea.... Tulee mieleen, että Bjarki ei välitä. Paavo ei välitä. Sipi ei koskaan välittänyt, eikä Peetupappa, ei Papiska eikä kukaan muukaan, jota oikeasti rakastan. Ja se ajatus sai minut tänäänkin hymyilemään. Bjarki ei välitä. Enkä minäkään halua välittää. Tallilla ollessa en voi kuin hymyillä, kaikki asiat unohtuvat, ja kaikki on taas hyvin.

Voitko sinä itse oikeasti myöntää olevasi onnellinen? Voitko elää niin, ettet ole? Millä loppujen lopuksi on väliä? Mitä sinä haluat?

Minä en ole onnellinen, enkä halua enkä voi elää loputtomiin näin. Onnella on väliä, ja minä haluan elää hevosten parissa.

Minä vain haluan olla onnellinen.