Tästä on jo aikaa, mutta aiemmin en ole pystynyt mitään sanomaan. Ei oikeastaan ole mitään sanottavaa, en minä ainakaan osaa sanoa mitään järkevää, kun taas on koko elämä vedetty jalkojen alta...

Sipi oli ainutlaatuinen. Ei niinkuin useimmat ensimmäiseksi ajattelisivat; Sipi ei ollut mitenkään järin kaunis, ei kiltti, ei yhteistyöhaluinen, ei taitava, eikä oikeastaan ylipäätäänkään yrittänytkään olla mukava.

Mutta Sipi oli Sipi. Jokin siinä hevosessa vain pakottaa rakastamaan, joskin, niinkuin aina sanotaan, Sipiä joko vihataan tai rakastetaan, ikinä ei mitään siltä väliltä. Ja minulta Sipi vei sydämen.

Ihaninta oli, kun rakas viimeinkin luotti. Kun säntäilyn ja säpsymisen ja viemisyritysten aika oli ohi. Ne päivät, kun rauhassa kuljettiin pellolla. Se viimeinen kerta kun laukattiin. Ne ilopukit, se vihdoinkin innosta nouseva askel, jota ei enää työ painanut laahaamaan, vaan joka nousi kuin varsalla, ponnisti vauhtia, korvat jotka kuuntelivat vain ja ainoastaan eteenpäin... Into jonka tunsi alla, kun sai vain mennä, niin kovaa kuin huvitti.

Sipi oli sen ansainnut, oli oikein, että viimeiset kuukaudet me ei muuta tehty kuin maastoiltu, viimeiset viikot pelkällä pellolla, laukattiin löysin ohjin vailla huolta. Niinä hetkinä ei ollut huolta huomisesta, tulevan pelko kaikkosi mielestä. Unohtui hetkeksi tuleva tuska ja hetken vain oltiin, kahdestaan, ja nautittiin.

 

Halusin viimeisenä iltana kameran, joka ei tallenna vain kuvaa, vaan tunteen, olisin halunnut jättää mieleeni lähtemättömänä sen tunteen, kun sain nukkua rakkaan selässä. Sipi söi heinää karsinassa, minä löhöilin sen leveässä selässä ja nukahdin hetkeksi. Heräsin onnellisena, rauhallisena, turvassa. Sanoin heihei, nähdään rakas.

Seuraavana päivänä, maastossa Paavolla ollessa, tuli viesti, joka toi vain tuskaa. Aivan liian paljon tuskaa.

 

Kerran me vielä tavataan

yhdessä laukataan

Kuunnellaan

kun enkelit laulaa laulujaan

Yksinäni kuljen

hiekkaan painan jäljen

muistan kuinka ennen niitä

oli kahdet siinä

Kerran vielä sua halaan

tukeudun kaulaan lujaan

Onnenkyyneleitä silloin itken

Enää irti päästä en

Tuska onko ikuinen

sitä tiedä en

mut nyt jälkees itken

vavisten

Katoaako koskaan syyllisyys

mitä onkaan iäisyys

Taitaa se olla sitä

kun ei tiedä mitä

on mennytkään tekemään...

Kerran vielä mietin

jos oisin valinnut toisin

Itken, kaipaan

tahdon hautaan

Rakkaani anna anteeksi

ota vastaan kiitokseni

En unohda sinua

odotathan minua...

 

 

Pidin sipiä melkeimpä kuin omaani 16.2.-24.8. Sipin piti olla se hevonen, jolla vain ratsastan, johon en kiinny, mutta toisin kävi, Sipistä tuli puolessa vuodessa yksi rakkaimmista koskaan. Minulle tarjottiin Sipiä, olisin sen voinut pelastaa, mutta päätös on nyt päätetty ja tehty mitä tehty, sitä sitten voikin miettiä loppu elämän, että mitä jos olisi valinnut toisin...

Tästä ei helpolla selviä, jos edes selviää.